Sain aamulla vieraita, itsellenikin yllätyksenä. Olin laittanut herätyksen kymmeneksi, mutta heräsin klo 09:26. Siinä pötköttelin viltin ja peiton alla, ja aloin kallistua unien jatkamisen puoleen, kunnes minuuttia myöhemmin oveeni koputettiin. En jaksanut nousta, ajattelin tv-kyylän ja pelastuksentarjoajien kyllä kääntyvän rauhan hengessä pois paremmille metsästysmaille. Mutta ei, koputus kuului uudestaan, ja pakko minun oli sitten peittoon kääriytyneenä (päällä oli toki muutakin, toim.huom.) lähteä katsomaan, kuka oven läpi oikein oli tulossa sisään yhä unentuoksuiseen kämppääni. Eikä se ollut mikään jeesuksestapuhuja vaan pelastaja itse, laitosmies ja sen kaveri nimittäin. En tosin ollut niitä kutsunut, mutta jostain syystä ne halusivat tulla tarkastamaan tuota jäätynyttä ikkunaa. Tokkuraisena päästin ne sisään, ikkunan ala- ja yläreuna oli auki, sanoivat. Ikkuna sulaa kuulemma itsestään kyllä, harkitsen silti vielä plussakorttia, nyt kun kauneimmat helmet ja kukkaset ovat jo menettäneet muotonsa ja sulaneet yhteneväksi massaksi.

Luentoja oli tänään vain yksi, ja sekin 45 minuutin pituinen (jollaisille kannattaisi yrittää mennä ajoissa, toim.huom.), jonka jälkeen päädyin harhailemaan kaupungille päämäärättömästi joksikin ajaksi. Vaatetusliikkeessä kuljin mylvivän teinin ohi, tihensin askeleitani. Kuljin myös karkkikaupan ohi, ja akuutin makeanhimon johdattelemana löysin ikään kuin sattumalta sen oviaukon ja kävelin sisään. Valikoin tarkkaan irtokarkkini, ja pussista tuli melko maltillisen kokoinen eikä mikään tajuton säkki; toisinaan jopa onnistun olemaan kohtuuden ystävä. Tästäkin huolimatta iski hurja sokerihumala, oikein kunnon sugar high. Ilmeisesti aivokemiani ei ole vähään aikaan taas päässyt totuttelemaan sokeriövereihin, olo ei ollut oikein hyvä. Pitää ehkä ottaa pala tummaa suklaata tasoittavaksi.

Vaikka en tuossa korkeaglugoottisessa olotilassa mitään erityisiä näkyjä tai muita hallusinaatioita kokenutkaan, kosminen universumi yrittää selvästi viestittää minulle jotain, ja se on valinnut vanhukset ja Winampin lähettiläikseen. Muutamana päivänä olen nähnyt useampia onnellisen kuhertelevaisia tai toisistaan huolehtivia vanhempia pariskuntia. Onnelliset vanhukset ovat suloisia ja toisaalta heissä toivoo näkevän myös oman tulevaisuutensa. Hymyillen kuljin heidän takanaan.

Mutta Winamp: suffelissa on varmaan joku häiriötila, koska se tykkää erityisen paljon arpoa soimaan Bon Jovia. Tästä johtunutta kohonnutta verenpainetta laskeaksi paneuduin hetken mielijohteesta todennäköisyyslaskennan rauhoittavaan maailmaan (huono idea, toim.huom.). Laskin, että P(Bon Jovi soi)=14/2324=0.006. Eli todennäköisyys sille, että bon jovi arpoutuu, on n. 0,6%. Winamp ei oikein hallitse sattumaa, koska se yrittää soittaa Jonskin tekeleitä noin joka kymmenentenä, vaikka matematiikka sanoo, että yksi kappale vajaasta kahdestasadasta olisi soveliasta. Eikä minulla edes ole koneella sitä iänikuista Alwaysia, mikä varmasti olisi oikea random-magneetti!

Varmaan tästä on pääteltävä, että minun pitäisi pian löytää se elämäni mies, etten joutuisi elämään vanhuuttani yksin Bon Jovin rakkausballadeja kuunnellen (mikä kieltämättä on vähän karmaiseva skenaario, toim.huom.).

Edit: Klo 21:13. Kirjoitusvihreitä poistin. En tykännyt. Vaikka tuskin se ketään muuta olisikaan häirinnyt. Kuka tätä blogia edes lukee?