Hengissä ja molemmat korvat tallella. Jouhikasvustokin vähän hillitympi kuin aamulla, joskin kostea ilma saa luonnonkiharaisuuteen pyrkivät hiukseni elämään ihan omaa elämäänsä. Eläköön minun puolestani, mutta vaikka pyrkimys on kova, ei kiharoita ilmesty kuin vähän tuohon sivuille, muuten lähinnä kummallista harotusta. Semmoiset oikeasti kiharat luonnonkiharat voisi olla veikeätkin. Joskus pienenä, silloin kun olin tietysti muutenkin vielä kamalan söpö, jotain siihen suuntaan minulla taisi ollakin. Ehkä ne ajat joskus vielä palaavat.

Kampaamokokemus sinänsä oli yllättävä. Saapuessani paikan ovelle tavasin vielä liikkeen nimen ikkunasta. Se viittasi hämmentävästi saksankieliseen isoäidistä käytettävään lempinimeen, jolloin ovenkahvaan tarttuessani ehdin jo käydä läpi kauhuskenaarioita liittyen tulevaan käsittelyyn: ehkä täällä asiakkaiden huumaamiseen käytetään vahvaa pannukahvia ja kovalla soitettavia humppaklassikoita, ja kun uhri sitten on painunut alemmalle tietoisuuden tasolle, näperretään tämän päähän iästä, sukupuolesta tai aiemmasta habituksesta riippumatta ensin mummopermanentti ja sitten se perinteinen charmantti vaaleanvioletti mummoväri.

En kuitenkaan enää perääntynyt. Ensimmäinen havainto liittyi kampaamosalongin äänimaailmaan: ei soinut humppa. Eikä mikään muukaan 24h-hittikanava. Tämä oli sinänsä uusi, mutta ei suinkaan epämiellyttävä ilmiö, koska julkisten ja puolijulkisten tilojen ilma on yleensä täytetty joko korviaraastavalla tai mitäänsanomattomalla taustamusiikilla. Toinen positiivinen seikka oli pesun jälkeen saamani päähieronta. Tahtoo lisää!

Kolmas havainto liittyy juorulehtiin: niitä ei ollut. Tieteen Kuvalehti oli esillä, tosin kampaaja kyllä kysyi, haluaisinko jotain muuta lukemista. En halunnut, sanoin tämän olevan vain piristävää vaihtelua totuttuun. Kampaaja, keski-ikäisehkö naishenkilö, myös hieman paheksuen kertoi, miten hänen ensimmäisessä työpaikassaan oli naistenlehtien lisäksi lukemistossa mm. Jallu. Hämmentävää.

Astuin ulos kampaamosta reilua puolta tuntia myöhemmin hieman köyhempänä, mutta huojentuneena. Heijastus näyteikkunasta ei paljastanu mummopermistä eikä hohtanut edes violettia kajoa. En ehkä löytänyt kantapaikkaani, mutta en myöskään ole lukkiutumassa pikku-yksiööni seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi.

Nyt pitäisi jaksaa hetkeksi hautautua tenttikirjan lumoavaan maailmaan. Periaatteessa on vielä loma, mutta tammikuun loppupuolen kolme tenttiä kauhistuttaa jo nyt hieman, eli parasta valmistautua ajoissa ettei joudu ihan hulluna stressaamaan. Vaikka eihän paniikkilukemisessakaan, tuossa tutussa ja mukavassa harrastuksessa, tietenkään mitään vikaa ole...