Kuumeessa oli kiva olla, ei ajatus juossut. Nyt taas maailma rusentaa ja moukaroi, vaatimukset tuntuu aivan ylimitoitetuilta ja tulevaisuus pelottaa. Angstangst! Lamaannun enkä kykene vastaamaan millään tavalla vaikka oikeasti osaan mitä vaan, viimeisen luovuuden pihinän voimalla kaivaudun peiton alle enkä tule koskaan pois.

Koen paineita, vaikka periaatteessa kukaan ei minulta mitään vaadi. Itse paisuttelen odotuksia ja alan pelätä niitä. Hullua.

Systeemi toimisi, jos saisin järjettömät kiksit opintopisteitten ropinasta tutkintopirtaan, mutta kun en. Tällä hetkellä opinnot vain syövät päätäni, ja huomaan, ettei minulla ole juuri mitään, mistä saisin voimaa. Tärkeimmät ja rakkaimmat toverit asuvat toisaalla, se yksi merkityksellinen ja yhteiskunnallisesti arvostettu ihmissuhde ei ole ilmoittanut saapuvansa tämänhetkiseen elämääni, enkä osaa sitä metsästäkään. Tykkään sattumasta. Kun vielä palkitsevat ja säännölliset harrastuksetkin ovat enemmän tai vähemmän jäissä, jään yksin laahustamaan läpi päivieni puuhastellen vähän onnettomana. Sitten itken kun en muuta voi.

Ihanaiset kaikkivoipaisuuskuvitelmani, tulkaa takaisin!