Haluaisin taas puhua ruotsin kielestä, omituisia pakkomielteitä minulla. Mutta ihan vain ilmoitusluontoisesti tällä kertaa. Yritin tänään käydä vähän pätemässä virkamiesruotsiksi ainekirjoituksen menetelmin, mutta vähän epäilyttää, olinko kyllin akateeminen. Jääköön nähtäväksi, tuomiointi on toisissa käsissä. Kunhan nyt edes käsialasta saisi selvää, joku kerran väitti sen vaativan hieman totuttelua. Mietin torstain kurssin viimeisten tuntien skippaamista, koska poissaolokiintiön rajoissa se vielä onnistuisi, ja voisin sitten ottaa aikaisemman junan itään. Österut. Huomaan kaipaavani sinne yhä useammin, mikähän miulla on?

Vanhustunne on hieman jo lientynyt, mutta lauantai-iltana sain rupsahtamisestani kuitenkin vedenpitävän todisteen: ovimikkoa ei kiinnostanut miun henkkarit - ohi ovat siis nuoruuteni päivät. Tosin osansa saattoi tehdä myös se, että olimme toverini kanssa taktisesti aikaisessa liikkeellä sekä suorastaan valloittavan hyväkäytöksisiä ja aivan hurmaavan kauniita, eli kukapa meidät olisi mistään pois käännyttänyt. Enkä edes hyvin paljon K-rajan alle olisi osunutkaan, joskin kyseistä paikasta on kuulemma käännytetty pois, vaikka matkaa mystiselle rajalle olisi ollutkin vain kolme päivää. Aina ei käy flaksi.

Lauantaiaamuna olin vielä siinä uskossa, että nukun koko viikonlopun yli, mutta yllättäen lupauduin siis lähtemään pienesti iloittelemaan. Ja todellakin keskityin lähinnä hauskanpitoon ja humppailuun, vasta sunnuntaina tajusin, etten juurikaan ollut edes katsellut ihmisiä. Ei hyvällä eikä pahalla eikä juuri millään silmällä. Mikähän miulla oikein on?

Tekisi mieli uuniomenoita. Mikähän miulla oikein on?