Kuuntelin paljon Ultra Brata ollessani ulkomailla. Oli kiva, kun joku huusi korvaan selvästi artikuloidulla äidinkiellä, koska tosielämän interpersoonallisissa kommunikointitilanteissa oli aikoja, jolloin itseilmaisu oli kielellisten valmiuksien takia vielä hyvin vajavaista ja väärinymmärrettiin puolin ja toisin. Neljä vuotta sitten, sen jälkeen en ole juurikaan tarkoituksellisesti Ultra Brata kuunnellut. Ei ole oikein tehnyt mieli.

Muistan tänään aamuvarhaisella kuulleeni postiluukun kolahduksen. Luulin unenpöpperöisenä aidosti, että joku naapuri tai muu salainen ihailija pudotti minulle pienen lahjan kynnykselleni, ja että varmasti ilahtuisin siitä aamulla, kunhan oikeasti aion herätä. Mutta ilmeisesti se oli kuitenkin posteljooni, päätellen siitä, että kynnyksellä oli lehti muttei muita yllätyksiä.


Nyt on semmonen olo, että viikonloppu toisaalla tekee oikein hyvää. Tämä päivä on mennyt niin kuolemanväsyksissä ja hukassa.