Idän sunnuntaissa on kiristyvää pakkasta ja lumen painon alla nuokkuvia vuorimäntyjä. Ne ovat kasvaneet ihan hirmuisasti sitten lapsuuden.

Viimeksi kotikotona käydessä jouduin akuutin allergisen nuhan runtelemaksi, tyyliin 'Hyvää joulua, taidat muuten olla allerginen kodillesi'. Joko täällä kasvaa jotain mystistä, tai sitten talo on katkera siitä, että muutin pois. Tänä viikonloppuna olen selvinnyt vain lievällä nenän tukkoisuudella. Sairaskertomukseen voisin vielä liittää polveni, jossa tuntuu olevan aika paljon kaikkea ylimääräistä köynää, mutta enpä siitä valita sen enempää. Vien sen lääkärille ystävänpäivän aattona, ellei sitä ennen ole tapahtunut kuoliota tai muuta etenemisestettä. Eilen tosin suunnittelin hankkivani säästötilin tekoniveltä varten.

Aiheessa pysyäkseni kerron nyt kuitenkin ihastuttavan äitini kertoman faktan oman isänsä polvesta: papan polvessa oli kuulemma ollut kerran runsaammanlaisesti nestettä, ja hän oli sitten (kenties itse?) pumppaillut sitä pois valtavalla sikojen rokotuspiikillä. Usch då. Asuapa sikafarmilla.

Perjantai-iltana kyytiä odotellessani muistin erään ihmisen, johon jonkin kosmisen maailmankaikkeuden orgaanisten kappaleiden törmäyskursseihin liittyvän monimutkaisen teorian vuoksi, tai vaihtoehtoisesti ihan sattumalta, lähes aina Joen kaupungissa vieraillessani törmään. En periaatteessa tunne tätä herraa, kerran muistan hänen kanssaan pari sanaa vaihtaneeni, mutta jostain syystä hän on se, joka aina lukkiutuu katseeseen ihmisvilinästä. Tai no, vilinä on useimmiten ehkä hieman liioittelua, mutta kuitenkin. Perjantaina kaupungilla uusien ja uudelleenavattujen kahviloiden ohi maleksiessani muodostin sitten mielipiteen, että meidän olisi ehdottomasti joskus tutustuttava, mieluusti heti. Mutta kun ei näköjään sattumaankaan voi enää luottaa, niin tässä maailmassa on pakko olla virhe. Jotain pysyvyyttä hei, tahtoisin.